perjantai 11. maaliskuuta 2016

New York, New York

Kuten edellisessä postauksessa ohimennen mainitsin, Eemeli oli täällä käymässä viime viikolla. Ei tehty mitään sen kummempaa kuin turisteiltiin DC:ssä ja höntsäiltiin ja syötiin tyyliin koko ajan. Perjantaina lähdettiin sitten heti aamuyöstä bussilla kohti (kylmää) New Yorkia. Olin siellä käynyt siis vain kerran, silloin Training Schoolilla ja olin pitkään halunnut päästä käymään uudestaan.



New Yorkiin saavuttiin aamupäivällä ja bussista päästyämme lähdettiin seikkailemaan metrolla Ihopiin aamupalalle. Eemelillä oli edellisenä iltana todettu streptkokokki, joten käytiin sitten host-perheen pyynnöstä minute clinicillä ja hakemassa miullekin penisilliinikuuri matkaan. Siitä lähdettiin heittämään kamat hotellille Queensiin, josta jonkun ajan päästä siirryttiin takaisin Manhattanille ihmettelemään Central Parkia ja Times Squarea.





Käytiin myöhemmin vielä kattomassa Manhattania yläilmoista Top of the Rockista. Tuo näkymä tuolta Empire State Buildingia päin on yks miun ehdottomia lemppareita, enkä vaan millään saa siitä tarpeekseni. Mentiin sinne vielä hyvään aikaan niin, että nähtiin auringonlasku sekä upeat valot, kun pimeys laskeutui.








Lauantaina lähdettiin kiertelemään saaren eteläpuolelle, missä en itsekään ollut silloin heinäkuussa käynyt. Ensin metroiltiin Brooklyn Bridgelle, joka käveltiin about puoleen väliin. Sieltä käveltiin World Trade Centerille ja 9/11-muistomerkille.






Lopuksi käppäiltiin vielä Battery Parkiin katsomaan taas jotain kirpunkakkaa.



Oi New York, New York. Onneksi ei tarvinnut pitkään odotella seuraavaa kertaa, koska Iso Omena kutsuu taas tänään, koska tällä kertaa täällä minuu moikkaamassa on äiti ja pikkuveli! 

torstai 25. helmikuuta 2016

226 päivää ilman...

Miun piti tehdä tää sillonkun oli 222 päivää takana (koska hauska luku), mutta raadoin kouluhommien ja kaiken muun kanssa, niin se vähän jäi, mutta julkaisen nyt ja katkaisen tän blogihiljaisuuden vihdoin. Tässä siis lista asioista, joita ilman olen joutunut kokonaista 226 päivää olemaan. Kuvituksena kuvia Philadelphiasta, jossa kävin tuossa muutama viikko sitten, mutta en oo jaksanu siitä postaukseksi asti turinoida niin heitän ne nyt tähän.


Salkkareita
Kaikki miun läheiset ihmiset tietää, miten addiktoitunut tuohon sarjaan olin. Onhan se nyt ollut monta vuotta ihan täyttä kuraa, mutta silti sitä jotenkin parkkeerasi itsensä telkkarin eteen 19.30 joka ilta. Päätin kuitenkin tuossa keväällä, että tässä on nyt hyvä sauma lopettaa tän shaiban seuraaminen, mutta tuo viime kevään murhamysteeri sai kyllä totiseesti toisiin ajatuksiin! Täällä kuitenkin vastaan tuli Mtv3-katsomo ja maarajoitukset. Koitin niitä striimata ties mistä, mutta jaksojen sijaan sain melkein viruksen koneelleni, joten päätin lopulta luovuttaa ja aloittaa vieroituksen.



Auton tankkaamista
Ajan täällä siis autoa myös vapaa-aikana, mutta koska suurin osa ajamisesta on kuitenkin työhön kuuluvaa kuskaamista ja autonakin toimii tuo perheen ainoa auto, host-vanhemmat maksavat löpöt miunkin puolesta. Vielä ei siis ole tullut edes mitään hätätilannetta, että olisin joutunut tankille itsekseni menemään. En varmaan osaisi sitä edes käyttää. Oon kyllä siis kerran katsonut vierestä, miten homma toimii, mutta oon aika varma, että voisi mennä aika monta sormea suuhun, jos nyt käsky kävisi mennä tankkaamaan.


Manuaalivaihteita
Liian helpolle oppii kyllä täällä. Suomessa kertojen, kun ajoin automaattia, määrän pystyi laskemaan yhden käden sormilla, joten oli ensin vähän totuttelemista tuohon, ettei tarvitse vaihteiden eteen ajaessa tehdä mitään. Vähän jänskättää miten sujuu tuo vuoden jälkeen manuaaliin palaaminen. Pyydän jo valmiiksi anteeksi äitin Toyotalta. Yritän olla hellä!


Perunaa
Joo siis ranskalaisiahan täällä on tullu mätettyä kilokaupalla ja Ikeassakin perunamuusia, mutta ihan rehellistä perunaa en ole täällä saanut. Se ei vaan ole täällä se juttu. Täällä syödään lähinnä pastaa ja kaikkea muuta tollasta epäterveellistä.


Kissaa
Tää on ollut ehkä näistä vaikein. Viitisen vuotta kissan kanssa asusteltua on tosi outoa, kun sellaista karvakasaa ei enää ole. Nää vieroitusoireet on jo mennyt niin vakavaksi, että silittelen jo miun Pusheen-pehmolelua niinkuin oikeaa kissaa...



"Äiti auta!"
Kyllä oli ennen helppoo. Nyt miun pitää oikeesti hoitaa kaikki viralliset asiat itse! Varata lääkäriajat, allekirjoittaa papereita, maksaa puhelinlasku jne kun äiti ei oo täällä niitä hoitamassa. Kukaan ei ees tehny miulle lämmintä mehua ja hedelmäsalaattia kun olin kipee. Tätäkö tää aikuisuus nyt on? (Ettei äiti nyt taas rupee vetistelemään niin sanotaan nyt, että ei oo kyllä kukaan myöskään konkreettisesti ruoskimassa siivoomaan. Sieltä skypestä on turha huudella!)


Eemeliä
Tää onneks korjautuu lauantaina kun saan ton apinan tänne viikoksi :3


keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Super Sweet 20

Miulla oli siis perjantaina synttärit! Teinivuodet on nyt sit virallisesti ohi ja sainki kuulla kaikenlaista vanhusläppää koko päivän. Noh lähdin sitten hukuttamaan suruani ja aikuisuuden tuskaa Avinin ja Marinan kanssa Cheesecake Factoryyn.



Ekaa kertaa söin tuolla muutakin kuin sitä juustokakkua ja ai herranjumala noita annoskokoja. Miunkin "alkupala"-salaatti oli kyllä kaikkea muuta kuin alkupala! No eipä siinä mitään. Olin jo täynnä siitä, mutta piti ne juustokakut nyt silti tilata, koska niiden takia sinne oltiin tultu. 



Puolet sain tuosta syötyä ja loput on itseasiassa vieläkin meidän jääkaapissa...

Illalla host-perhe vei miut ulos syömään kivaan raflaan Bethesdassa ja jälkiruualle johonkin suklaamestaan, jossa kaikki, siis ihan kaikki, oli suklaata. Pikkuinen ähky ja ruokavauva oli tuon koko päivän mättämisen jäljiltä, joten kotona jätettiin suosiolla kakku syömättä ja puhalsin vain kynttilät päältä.






Lauantaina heräsinkin jo anivarhain ja raahauduin kouluun (kyllä, au pairien täytyy käydä myös koulussa) opiskelemaan vähän intiaaneista ja muusta Amerikan historiaan liittyvästä. Kotimatkalla kurvasin Sephoraan ostamaan "pienen" synttärilahjan itselleni.


Lähdettiin illemmalla Avinin ja Ineksen kanssa ensin Marinalle vähäksi aikaa, jonka jälkeen lähdettiin viimein vähän tsekkaamaan tuota DC:n yöelämää ja juhlimaan miun ja Jasminin synttäreitä.



Pääsi pitkästä aikaa juhlimaan ja tanssimaan ja pitämään hauskaa ihan kunnolla. En edes kehtaa täällä sanoa mihin aikaan ryömin kotiin, mutta sunnuntai menikin sitten aikalailla nukkuessa. Oli vähän tarkoituksena lähteä illalla Marinan luo katsomaan Super Bowlia, mutta tuo 400 metrin matka sinne tuntui niin ylitsepääsemättömältä, että päätin vain jäädä kotiin kattomaan peliä pikku telkkaristani vauvahaalarissa.


tiistai 26. tammikuuta 2016

Lumi

Etin kyllä kohta jostain puukon ja alan raaputtaa seinään tukkimiehen kirjanpitoa. Pitkällä matikalla laskettuna neljäs päivä neljän seinän sisällä. Koulut on kiinni, kaupat on kiinni, bussit, junat eikä metrot kulje eikä kukaan muutenkaan liiku yhtään minnekään. Ja kaiken tämän takana on luonnonilmiö nimeltä lumi. Kyllä, lumi. Se valkoinen höttö, jota sataa taivaalta joka vuosi talvisaikaan niin Suomessa, kuin täällä Amerikassakin. Tännekin tulee talvi joka vuosi. Jostain aivan käsittämättömästä syystä nää jenkit ei vaan oikeen handlaa tätä talvea! Keskiviikkona tulivat nuo ensimmäiset pikkuhiutaleet ja eikö samantien seuraavan koulupäivän alkua myöhästetty kahdella tunnilla "due to emergency weather conditions". Samalla alettiin jo valmistautua tähän Jonas-myrskyyn, joka on näköjään huomioitu myös siellä Suomessa. Radiossa kerrottiin jo selviytymisohjeita ja kauppojen hyllyt tyhjenivät leivästä. Perjantaina koulut olivatkin jo kokonaan kiinni ja koko itärannikko pysähdyksissä.


Tuo määrä lunta tuli siis perjaintai-iltapäivänä, jolloin suurimmaksi osaksi katsottiin leffoja koko päivä ja käytiin illemmasta laskemassa mäkeä. Lauantaiaamuna takapihalla odotti, sanotaanko kotoisa näky.


Eihän tuossa lumessa sinällään mitään. Saatiin vihdoin se winter wonderland, jota oon joulukuusta asti odottanut, mutta totuus iski sitten aika rajusti vasten kasvoja, kun pistin nenäni ulos ovesta.





Lauantain vietin aika pitkälti sisätiloissa, sillä lapsiakin kiinnosti enemmän Minecraft kuin pulkkamäki. Sunnuntaina miulla ois ollu ensimmäinen Niagara Falls -kurssin tunti, mutta kuten arvata saattaa, se oli lumen takia peruttu. Saimme kuitenkin tuntitehtävät kotona tehtäväksi ja niissä meni valehtelematta koko päivä.

Tänään palasin taas sorvin ääreen ylläripylläri snow dayn merkeissä. Käytettiin se kuitenkin joltain osin luovasti, sillä lämpötila oli noussut ja lumi oli sen verran nuoskaa, että pystyttiin rakentamaan lumiukko! Ristittiin se Snowy the Frostmaniksi, koska Frosty the Snowman on tunnetusti jo otettu. Lähdettiin sitten laskemaan mäkeä naapureille, jotka olivat rakentaneet rinteen etupihalta takapihalle ja jota oli oikeesti tosi hauska laskea! Tai no se mitä laskettiin, koska Minecraft houkutteli taas sisätiloissa ja sitä näpläiltiinkin pari tuntia.



Huomenna luvassa taas lumipäivä eli taas yksi täysi työpäivä miulle. Meidän tietä ei siis ole vieläkään aurattu, joten saa nähdä aika paljon vaivaa, jos jonnekin mielii lähteä. Hyvä Amerikka, hyvä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Florida part 3: Tampa & NHL

Ehkä aika jo kirjoittaa tän Florida-seikkailun viimeinen osa, koska onhan siitäkin reissusta kohta kolme viikkoa. Lauantaiaamu valkeni siis Orlandossa ja meidän piti luovuttaa huone jo kymmeneltä. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin uberilla aamupalalle Ihopiin, koska bussimme lähtisi vasta iltapäivän puolella. Oltiin varmaan suht hassu näky, kun painelimme matkatavaroidemme kanssa täpötäyteen ravintolaan. Saatiin kuitenkin pöytä ja tavaratkin piilotettua pöydän alle, mahdollisimman poissa tieltä ja päästiin vetämään navat täyteen pannaria.


Otettiin taas uber bussiasemalle, jossa nousimme Tampaan menevään bussiin. Bussi tosin oli puoli tuntia myöhässä yhden matkustajan säätämisen takia, mutta meillä ei onneksi ollut niin kiire aikataulu (toisin kuin nähtävästi eräällä naishenkilöllä, joka niksarageissaan valitti joka asiasta). Tampan päässä saatiin kyllä lievästi sanottuna jännitystä elämään, kun bussiasema näytti olevan ei-niin-hyvällä alueella ja aseman ulkopuolella norkoilevista ihmisistä muutama oli selvästi vetänyt muutakin kuin pulkkaa. Uber kuskimme tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti ja luulimme olevamme turvassa, mutta miten väärässä sitä voikaan ihminen olla. Juuri kun olimme päivitelleet takapenkiltä puuttuvien niskatukien perään ja keskuselleet liikenneonnettomuuksista, Sohvi huomasi, että meidänkään kuskilla ei taida olla silmät ihan auki. Siinä sitten ikuisuudelta tuntuvan hetken tuijottelimme toisiimme ja mietimme, mitä voimme tehdä. Oltiin kuitenkin highwaylla ja vauhtiakin oli sen verran, että jos johonkin törmättäisi, ei meistä olisi jäljellä kuin neljä rusinaa. Sandra rohkeana etupenkillä uskalsi kysyä kuskin vointia. Ei reaktiota. Kauhistuneita katseita keskenämme. Uusi kysymys: milloin ollaan perillä. Kuski havahtuu ja pyytää toistamaan. Huokaistiin helpotuksesta. Kuski oli saatu hereille eikä matkaakaan ollut paljoa jäljellä. Muutama hullu kaistanvaihdos vielä mahtui matkaan ja polvet tutisten noustiin autosta ja kipitettiin hotellin aulaan turvaan. (Sohvi halusi, että kirjoitan tästä dramaattisen. Toivottavasti onnistuin)

Meidän ei siis alunperin ollut tarkoitusta ottaa hotellia Tampassa, mutta päätettiin kuitenkin edellisenä iltana varata lentokenttähotelli, että päästään laittautumaan rauhassaja jättämään tavarat sinne säilöön. Laittauduttiin enemmän tai vähemmän pikaisesti ja lähdettiin Chipotleen syömään (kuinkahan mones kerta tälläkin reissulla). Aikataulutettiin vähän väärin ja tuli jo kiire tilata uberia ja kurvata Amalie Arenalle, jossa odotti tämä:


Lähdettiin kattomaan ihan oikeeta änäriä! Sohvin Mikko Koivu -obsession myötä kannatettiin kaikki vierasjoukkue Minnesotaa. Kukaan ei tosin ollut kertonut, että tampan värit ovat sininen ja valkoinen...


Piti heittää tuo paita päältä pois, ettei kukaan vahingossakaan luule, että kannatan Tampaa. Oltiin siis tosiaan vähän myöhässä eikä nähty pelin avausta, mutta ei peliä ollut mennyt kuin minuutti-pari. Eka erä oli vähän laiskan puoleinen ja alkoi vähän huonosti Minnesotaa ajatellen. Suomea ajatellen kuitenkin hyvin, kun Valtteri Filppula laukoi avausmaalin Tampalle. 



Kyllä se peli siitä koveni ja saatiin tyttöjen kanssa "Suomi perkele":ttä, Mikkoa ja Mikaelia huutamalla kannustettua Minnesota rankkareille asti. Ei muuten oltu ainoat suomalaiset vaan joku välillä vastasi meidän huutoihin. Oli muuten raskasta olla vierasjoukkueen kannattaja, kun piti huutaa ja kannustaa kahta kovemmin, varsinkin kun tuohon amerikkalaiseen urheilukulttuuriin kuuluu hyvin vahvasti vastajoukkueelle buuaaminen. Erityisen pahalta tuntui rankkaria laukoneelle Mikko Koivulle buuaaminen, ja torjunnan jälkeinen hurraaminen. Tampa siis lopulta vei rankkareilla ja me jäimme nuolemaan näppejämme. Koitettiin vielä pelin jälkeen löytää takaovea, jos vaikka oltais päästy moikkaamaan Minnesotan pelaajia, mutta löydettiin vaan joukko Tampan kannattajia odottamassa kotijoukkueen pelaajia. Yksi faneista tiesi kertoa, että Minnesota oli jo lähtenyt bussilla hotellille eikä Filppulakaan ikinä tule faneja tervehtimään, joten meillä ei ollut syytä jäädä sinne enää norkoilemaan.




Hotellille päästyämme ei suinkaan käyty nukkumaan, koska lento kotiin lähti jo aamuviideltä ja olimme tilanneet kuljetuksen kentälle kolmeksi tai puoli neljäksi en muista. Alettiin siinä silmät ristissä tekemään kirjanpitoa veloista, joita oli kaikille kertynyt, koska kaikilta oli vuorotellen loppuneet rahat. Siinä menikin aikalailla loppuyö, kunnes oli aika siirtyä lentokentälle ja takaisin kotiin menevään koneeseen. Nukahdin tasan sillä sekunnilla kun olin istunut penkkiin ja saanut turvavyön kiinni ja heräsin vasta kun oltiin laskeuduttu Baltimoreen. Voin sanoa, että oli tuskaista tulla Floridan lämmöstä takaisin, kun elohopea näytti täällä nollaa celsiusta! Sain pidettyy itteni hereillä kotimatkan ajan ja kotona kaaduin aikalailla samantien sänkyyn ja vedin unta loppupäivän.

Oli siis aikamoinen reissu eikä aina tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki nää seikkailut vaan naurattaa. Pari tärkeää opetusta kuitenkin sain ja haluun ne nyt jakaa kaikille:
1. Älä tingi hotellin sijainnista
2. Kerro matkabudjetti aina kolmella
3. Pidä aina toinen pankkikortti varalta mukana
Näihin kuviin ja näihin opetuksiin päätän Florida-trilogian. Nyt voisi olla hyvä hetki tyhjentää myös tuo reissussa mukana ollut matkalaukku...

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Puoliväli ja My Day -video

Arvatkaas mitä. Oon ollu täällä jo puoli vuotta! Au paireilua on nyt enemmän takana kuin edessä ja lasken päiviä taaksepäin. Tuntuu ihan hullulta kun miettii taaksepäin, miten nopeesti aika on mennyt. Ei se vuosi loppujenlopuksi olekaan niin pitkä aika. Käyn tässä pääni sisässä pienimuotoista kriisiä, kun tuntuu että aika loppuu kesken enkä haluaisi lähteä koskaan, kun taas toisaalta en malta odottaa että pääsen takaisin koti-Suomeen. Lohdutan itteeni sillä, että vielä on onneksi paljon aikaa ja paljon kaikkea kivaa tapahtumassa ja se kotiinpaluu odottaa siellä kuitenkin lähempänä kuin arvaakaan.

Aattelin, että haluan tehdä jotain kivaa spesiaalia tänne blogiin näin puolen vuoden kunniaksi. En keksinyt mitään kivaa erikoispostausta, mutta ajatus videosta rupesi houkuttelemaan. En kuitenkaan tuntenut olevani tarpeeksi luonteva mihinkään vlogi-tyyppiseen sepostusvideoon, joten aattelin että tälläinen My Day voisi olla helppo ja kiva. Kolmen päivän projektihan tästä kuitenkin tuli. Torstain kuvasin, perjantain editoin ja koko lauantain latasin pätkää Youtubeen. Ärsyttää vieläkin, kun koneelle tallentaessa tuosta alusta meni tuo ääni ihan vituralleen, mutta tallennusprosessi oli jo vienyt monta tuntia, joten en enää jaksanut tehdä sitä uudestaan, joten ignoorataan se!

Tässä siis pätkä, joka sisältää muunmuassa autolla ajoa, meikäläisen meikkausrutiinin, aivastuksen, paljon käveleviä jalkoja ja tälläistä normaalia au pairin arkea puristettuna (kaksinkertaisella nopeudella) kuuteen minuuttiin: