Ehkä aika jo kirjoittaa tän Florida-seikkailun viimeinen osa, koska onhan siitäkin reissusta kohta kolme viikkoa. Lauantaiaamu valkeni siis Orlandossa ja meidän piti luovuttaa huone jo kymmeneltä. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin uberilla aamupalalle Ihopiin, koska bussimme lähtisi vasta iltapäivän puolella. Oltiin varmaan suht hassu näky, kun painelimme matkatavaroidemme kanssa täpötäyteen ravintolaan. Saatiin kuitenkin pöytä ja tavaratkin piilotettua pöydän alle, mahdollisimman poissa tieltä ja päästiin vetämään navat täyteen pannaria.
Otettiin taas uber bussiasemalle, jossa nousimme Tampaan menevään bussiin. Bussi tosin oli puoli tuntia myöhässä yhden matkustajan säätämisen takia, mutta meillä ei onneksi ollut niin kiire aikataulu (toisin kuin nähtävästi eräällä naishenkilöllä, joka niksarageissaan valitti joka asiasta). Tampan päässä saatiin kyllä lievästi sanottuna jännitystä elämään, kun bussiasema näytti olevan ei-niin-hyvällä alueella ja aseman ulkopuolella norkoilevista ihmisistä muutama oli selvästi vetänyt muutakin kuin pulkkaa. Uber kuskimme tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti ja luulimme olevamme turvassa, mutta miten väärässä sitä voikaan ihminen olla. Juuri kun olimme päivitelleet takapenkiltä puuttuvien niskatukien perään ja keskuselleet liikenneonnettomuuksista, Sohvi huomasi, että meidänkään kuskilla ei taida olla silmät ihan auki. Siinä sitten ikuisuudelta tuntuvan hetken tuijottelimme toisiimme ja mietimme, mitä voimme tehdä. Oltiin kuitenkin highwaylla ja vauhtiakin oli sen verran, että jos johonkin törmättäisi, ei meistä olisi jäljellä kuin neljä rusinaa. Sandra rohkeana etupenkillä uskalsi kysyä kuskin vointia. Ei reaktiota. Kauhistuneita katseita keskenämme. Uusi kysymys: milloin ollaan perillä. Kuski havahtuu ja pyytää toistamaan. Huokaistiin helpotuksesta. Kuski oli saatu hereille eikä matkaakaan ollut paljoa jäljellä. Muutama hullu kaistanvaihdos vielä mahtui matkaan ja polvet tutisten noustiin autosta ja kipitettiin hotellin aulaan turvaan. (Sohvi halusi, että kirjoitan tästä dramaattisen. Toivottavasti onnistuin)
Meidän ei siis alunperin ollut tarkoitusta ottaa hotellia Tampassa, mutta päätettiin kuitenkin edellisenä iltana varata lentokenttähotelli, että päästään laittautumaan rauhassaja jättämään tavarat sinne säilöön. Laittauduttiin enemmän tai vähemmän pikaisesti ja lähdettiin Chipotleen syömään (kuinkahan mones kerta tälläkin reissulla). Aikataulutettiin vähän väärin ja tuli jo kiire tilata uberia ja kurvata Amalie Arenalle, jossa odotti tämä:
Lähdettiin kattomaan ihan oikeeta änäriä! Sohvin Mikko Koivu -obsession myötä kannatettiin kaikki vierasjoukkue Minnesotaa. Kukaan ei tosin ollut kertonut, että tampan värit ovat sininen ja valkoinen...
Piti heittää tuo paita päältä pois, ettei kukaan vahingossakaan luule, että kannatan Tampaa. Oltiin siis tosiaan vähän myöhässä eikä nähty pelin avausta, mutta ei peliä ollut mennyt kuin minuutti-pari. Eka erä oli vähän laiskan puoleinen ja alkoi vähän huonosti Minnesotaa ajatellen. Suomea ajatellen kuitenkin hyvin, kun Valtteri Filppula laukoi avausmaalin Tampalle.
Kyllä se peli siitä koveni ja saatiin tyttöjen kanssa "Suomi perkele":ttä, Mikkoa ja Mikaelia huutamalla kannustettua Minnesota rankkareille asti. Ei muuten oltu ainoat suomalaiset vaan joku välillä vastasi meidän huutoihin. Oli muuten raskasta olla vierasjoukkueen kannattaja, kun piti huutaa ja kannustaa kahta kovemmin, varsinkin kun tuohon amerikkalaiseen urheilukulttuuriin kuuluu hyvin vahvasti vastajoukkueelle buuaaminen. Erityisen pahalta tuntui rankkaria laukoneelle Mikko Koivulle buuaaminen, ja torjunnan jälkeinen hurraaminen. Tampa siis lopulta vei rankkareilla ja me jäimme nuolemaan näppejämme. Koitettiin vielä pelin jälkeen löytää takaovea, jos vaikka oltais päästy moikkaamaan Minnesotan pelaajia, mutta löydettiin vaan joukko Tampan kannattajia odottamassa kotijoukkueen pelaajia. Yksi faneista tiesi kertoa, että Minnesota oli jo lähtenyt bussilla hotellille eikä Filppulakaan ikinä tule faneja tervehtimään, joten meillä ei ollut syytä jäädä sinne enää norkoilemaan.
Hotellille päästyämme ei suinkaan käyty nukkumaan, koska lento kotiin lähti jo aamuviideltä ja olimme tilanneet kuljetuksen kentälle kolmeksi tai puoli neljäksi en muista. Alettiin siinä silmät ristissä tekemään kirjanpitoa veloista, joita oli kaikille kertynyt, koska kaikilta oli vuorotellen loppuneet rahat. Siinä menikin aikalailla loppuyö, kunnes oli aika siirtyä lentokentälle ja takaisin kotiin menevään koneeseen. Nukahdin tasan sillä sekunnilla kun olin istunut penkkiin ja saanut turvavyön kiinni ja heräsin vasta kun oltiin laskeuduttu Baltimoreen. Voin sanoa, että oli tuskaista tulla Floridan lämmöstä takaisin, kun elohopea näytti täällä nollaa celsiusta! Sain pidettyy itteni hereillä kotimatkan ajan ja kotona kaaduin aikalailla samantien sänkyyn ja vedin unta loppupäivän.
Oli siis aikamoinen reissu eikä aina tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki nää seikkailut vaan naurattaa. Pari tärkeää opetusta kuitenkin sain ja haluun ne nyt jakaa kaikille:
1. Älä tingi hotellin sijainnista
2. Kerro matkabudjetti aina kolmella
3. Pidä aina toinen pankkikortti varalta mukana
Näihin kuviin ja näihin opetuksiin päätän Florida-trilogian. Nyt voisi olla hyvä hetki tyhjentää myös tuo reissussa mukana ollut matkalaukku...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti