Lopun ajat ovat käsillä

Tosiaan, ei oo enää paljon jäljellä. Puhelimen laskuri näyttää travel monthin alkamiseen 41 päivää. Muistatteko kun pari kuukautta sitten tuskastelin kun suunnitelmat oli vielä ihan auki? Noh ei ole enää! Kaikki suuret linjat ja pakolliset jutut on jo hoidossa. Majoitukset ja aktiviteetit puuttuu vielä, mutta ne kerkeää hoitaa myöhemminkin.

Viimeinen työpäivä miulla on siis 12.7. joka on tiistai. Loisin loppuviikon vielä hostien luona ja maanantaina lähden bussilla New Yorkiin. Lähden siis ihan yksin ja tarkoituksena nukkua hostellissa ja tutustua uusiin ihmisiin ja tutkia New Yorkia vielä vähän syvemmin kuin aikasemmin on tullut. Tulen torstai-iltana takaisin DC:hen ja lauantaina lennetään Inéksen kanssa San Franciscoon. Pyöritään siellä keskenämme pari päivää ja maanantaina alkaa Au Pair Adventuresin (sama joiden kautta olin Havaijilla) Western Sun tour, joka kestää 8 päivää ja kiertää kaikki tärkeimmät tuolta itärannikolta.

Retki päättyy siis seuraavana maanantaina Los Angelesiin, jonne jäädään vielä yöksi. Tiistai-iltana lähdetään bussilla San Diegoon, ollaan siellä kaksi yötä ja tullaan torstaina aamupäivällä takaisin Losiin, josta lennetään illasta takaisin DC:hen. Takaisin DC:ssä ollaan perjantaiaamuna. Vietän vielä viikonlopun DC:ssä ja tiistaina 9.8. nousen koneeseen Washington Dullesissa ja laskeudun keskiviikkoaamuna Helsinki-Vantaalle.

Oli muuten tosi hassua huomata, miten lentotietojen tullessa koin samanlaisen tunneryöpyn kuin vuosi sitten kun sain lennot. Oli tosi innoissaan mutta samalla ei olisi halunnut lähteä. En ymmärrä millään, miten tämä vuosi on mennyt näin nopeasti. Ylppäreistä tuli maanantaina tasan vuosi ja aikalailla näinä päivinä tehtiin myös tän perheen kanssa final match. Muistan silloin pari viikkoa ennen lähtöä itkeskelleeni ja toivoin, että vuosi olisi jo ohi ja hienona muistona takanapäin. Nyt haluaisin kelata aikaa taaksepäin kaikkiin niihin hyviin hetkiin, mitä oon täällä saanut kokea. Don't get me wrong oon oikeesti tosi innoissani tulossa takaisin Suomeen (koska eihän tätä maata nyt kukaan järkevä ihminen loputtomiin kestä), mutta silti pienesti pelottaa mitä tuleva tuo tullessaan. Mutta eipä siinä. Vielä on puskettava parisenkymmentä työpäivää ja sitten on meikäläisenkin au pair -ura päätöksessä!

Havaiji part 3

Elikkä viimeinen osa tätä Havaiji-seikkailua! Lauantaina eli viimeisenä kokonaisena päivänä herättiin enemmän tai vähemmän pirteinä aamupalalle. Pihistettiin hotellin aamupalapöydästä eväät päiväksi ja suunnattiin kohti saaren pohjoisosaa ja Pololu Valleyta. Jätettiin taas paku vuoren päälle ja käveltiin siksak-polkua alas rannalle.

Ei kuitenkaan jääty tuonne vaan jatkettiin hieman matkaa viereiseen metsikköön, jonne mentiin hengailemaan, lepäämään ja... noh... leikkimään.

Lähdettiin vaeltamaan takaisin ylös ja allekirjoittanut teki jälleen kuolemaa. Ajettiin takaisin Konaan päin Hapuna Beachia, joka on taannoin valittu Yhdysvaltain parhaaksi uimarannaksi. Mitchell oli silloin Walmartissa ollessamme ostanut toistakymmentä uimarengasta ja muuta puhallettavaa uimalelua (firman rahoilla) joten puhallettiin ne täyteen matkalla rannalle ja pakumme näytti aikalailla eläintarhalta.

Siinä sitten käppäiltiin 14 ihmistä uimarenkaat päällä rannalle muiden pitkistä katseista välittämättä. Mutta oikeasti, kuka voi näyttää pitkää naamaa kun lähtee uimaan puhallettavien eläinten kanssa? Ei kukaan. Ja pienenä vinkkinä; iso puhallettava kilpikonna on tuhat kertaa hauskempi kuin tavallinen boogie board. Just saying.

Vietettiin rannalla yhteensä varmaan pari tuntia. Lopulta oli kuitenkin aika pakata eläintarha matkaan ja lähteä hakemaan pizzaa ennen kuin Costco menee kiinni. Ajettiin toiselle pienelle rannalle, joka kuhisi merikilpikonnia ja osa oli tullut ihan rantaan asti. Söimme pizzaa ja katsottiin kun aurinko laskee horisonttiin.

Pimeän tultua lähdettiin ajamaan takaisin hotellille, mutta ei päivä suinkaan siihen loppunut. Otettiin nimittäin eläimet ja vietiin ne hotellin uima-altaaseen ja pidettiin omat pool partyt! 

Meillä osalla porukkaa ilta jatkui vielä aamupuolelle yötä ja aamulla herättiin taas vähän turhan myöhään ja pakkailtiin tavaroita tuli perseen alla, kun piti keretä heittää tavarat respaan kun lähdettiin viemään osaa porukasta lentokentälle. Rakas, uskollinen bilepakumme ei kuitenkaan jaksanut enää tuotaa viimeistä matkaa ja meidän piti käydä se vaihtamassa toiseen. Pääsimme kuitenkin ajoissa kentälle, jossa otettiin vielä viimeiset ryhmäkuvat ja hyvästeltiin ja ryhmähalailtiin.

Osa porukasta jäi jo kentälle ja me muut lähdettiin vielä takaisin Konaan. Muut tytöt jäivät Havaijille vielä pidemmäksi aikaa ja itselläni oli lento vasta myöhemmin iltapäivällä enkä halunnut hengailla montaa tuntia lentokentällä. Kävin vielä pikaisesti pyörimässä Konan keskustassa ja ostamassa pakolliset turistikrääsät ennen kuin sanoin heipat tytöille ja lähdin taksilla (Big Islandilla ei ole ubereita...) lentokentälle.

Huh, en voi edes sanoin kuvailla miten huikea kokemus tuo oli. Muistan kun ihan pienestä asti oon halunnut käydä Havaijilla, vaikken silloin tiennyt siitä mitään muuta kuin että siellä on palmuja ja hula-hameita, ja nyt lopulta pääsin sinne. Ikinä ei oo jääny näin kovaa kaipuuta jotain paikkaa kohtaa kuin Havaijia. En oo vieläkään oikein päässyt tuosta yli, mikä näkyy ainakin siinä, että tänään saapui postissa tilaamani ukulele... Toivottavasti joskus pääsisi vielä takaisin ja näkemään muitakin saaria. Ja kaikille, joilla vain on mahdollisuus, suosittelen Havaijia aivan ehdottomasti! Au paireille ja muille 18-29 -vuotiaille suosittelen vielä Au Pair Adventuresia. Helppo, halpa ja aivanmahtavasti toteutettu. Ja jos haluaa varmuudella hyvän oppaan niin Mitchell opastaa siellä ainakin vielä tämän vuoden loppuun! Huhhuh, en vaan voi käsittää miten hieno tuo koko reissu oli. Mahalo kaikille!

Havaiji part 2

Toinen osa Havaiji-seikkailua olkaa hyvät! Torstaina mentiin katsomaan tulivuorta, jonka juurella leirimmekin sijaitsi ja jonka kraaterista tulevan punaisen hehkun olimme aina iltaisin taivaalla nähneet. Ensin käytiin katsomassa vähän sademetsää sekä laavan tekemä tunneli (lava tube, miten sen voi suomentaa?).

Siinä mukavan smoothia asfalttipolkua pitkin kävellessä ehdin jo ajatella, että tämän päivän vaellus ei näköjään olekaan niin paha. Kattia kanssa. Tuo lava tube -kierros olikin vain ylimääräinen sightseeing -juttu ja varsinainen vaelluspolku olikin vastakkaisella puolella tietä. Päämääränä oli siis tuon tulivuoren jälkeensä jättämä laavakenttä, joka sijaitsi alhaalla laaksossa. Lähdettiin sitten vaeltamaan vuorta alas siksakkia kulkevaa polkua pitkin sademetsän läpi.

Ei sekään nyt niin paha sitten kuitenkaan ollut ja alhaalla tuo itse laavakenttä oli ihan siistin näköinen. Mutta edessä oli vielä takaisin ylös kiipeäminen. Siinä vaiheessa ei hirveästi enää hymyilyttänyt kun maitohapot vyöryvät alaraajoihin, naama punottaa muustakin kuin eilisestä palamisesta eikä siksak-polku ylämäkeen näytä loppumisen merkkejä. Ihmeen kaupalla selvittiin kaikki ylös asti ja lähdettiin ajamaan kohti Warm water pondseja. Periaatteessa siis sellainen pikkuinen lätäkkö, jonka alla on jonkun sortin vulkaaninen maaperä, joka sitten lämmittää sinne tulevan veden mukavan lämpöiseksi. 

Itse siitä lätäköstä ei ole kuvia, kun jätin kaiken arvokkaan sisälle pakuun. Lilluttiin siellä jonkun tunnin ja kylmän rantasuihkun jälkeen ajettiin Rainbow Fallseille. Nimi tulee siis siitä kun aurinkoisella ilmalla putouksen viereen syntyy pieni sateenkaari. Meille kuitenkin sattui tuommoinen ikävä pilvikakkailma, joten ei sateenkaarta nähty. Alunperin oli myös tarkoitus sielläkin hyppiä kalliolta, mutta siinä kyseisessä kohdassa oli vesi liian korkealla tai jotain, joten ei sitten pystytty. Mentiin sen sijaan metsään ja kiivettiin puuhun! Voin sanoo, että oli ehkä kivoin puu mihin oon ikinä kiivennyt.

Walmartin kautta (pelattiin People of Walmartia!) takaisin leiriin ruuan laittoon ja ruuan jälkeen pimeyden laskeuduttua ajettiin takaisin ylös tulivuorelle katsomaan vihdoin sitä tulivuoren kraateria lähempää (=muutaman sadan metrin päästä). Minä kaukosokea olin tietenkin jättänyt lasit telttaan, joten paljaalla silmällä en erottanut pahemmin muuta kuin punaista savua, mitä sieltä kraaterista nousi sankkana pilvenä, mutta kiikareilla näki sitten jo lähemmäksi ja jopa sen kun laava pärskyi siellä kraaterissa! En oo pitkään aikaan nähnyt mitään niin siistiä kuin se ja onnistuin saamaan kameralla vielä melko apokalyptisia kuvia. (Se ei siis oikeesti ollu ihan NOIN dramaattisen näköinen)

Aamulla laitettiin sitten leiri kasaan, sanottiin heipat Volcano parkille ja lähdettiin ajamaan kohti pohjoista Akaka fallseille. Ajettiin jotain pikkutietä pitkin ja pysähdyttiin jossain vaiheessa ottamaan kuvia ja ihmettelemään merta ja sademetsää. Ilma oli siellä niin kosteaa, että kameran linssi pysyi huurussa vaikka mitä teki, joten pahoittelen sumuisia kuvia. Leikitään, että niissä on joku fancy taidefiltteri.

Takaisin autolle ja matka jatkui kohti putouksia. Jossain vaiheessa alkoi tihuttaa vettä mutta ajattelin että eihän nyt vahva suomalainen nainen mistään sokerista ole ja jätin takin autoon. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että nuo miun kamerat ei ehkä olekaan niin vahvoja, kun ovat japanilaisia, joten olin vähintäänkin huvittavan näköinen kun a) kuljin ympäriinsä kaksi kameraa collaripaidan sisässä sateensuojassa ja b) otin kuvia sukeltamalla paidan sisään ja tähtäämällä kameraa helmasta pitäen kameran edelleen suojassa sateelta (kuva tilanteesta voisi ehkä selventää prosessia paremmin, mutta sitä ei valitettavasti tähän hätään ole). Kamerat kuitenkin säilyivät kuivina (minä en) ja sain jopa ihan hyviä kuvia olosuhteista huolimatta.

Putouksilta lähdettiin ajamaan takaisin Konaan, josta maanantaina siis lähdimme. Matkan varrella pysähdyttiin yhdelle pienelle hedelmäkojulle josta sai vitosella ostettua kokonaisen kookospähkinän. Pikkuinen nainen hakkasi meille isolla viidakkoveitsellä kookokset auki niin, että saatiin pillillä juotua maito sisältä ja lopuksi vielä halkaisi koko pähkinän ja koversi hedelmälihan irti. En oo ite ikinä pahemmin välittänyt kookoksesta mutta ai helkkari kun se maito oli hyvää! Hän antoi meidän myös maistaa banaaneja ja ananaksia ja en oo kyllä ikinä syöny niin hyviä hedelmiä.

Pääsimme vihdoin Konaan ja kurvattiin Holiday Innin pihaan, jossa Mitchell kertoi, että kylässä, jossa meidän oli tarkoitus leiriytyä, on joku hyttyskuume-epidemia emmekä voi sinne mennä, joten vietämme viimeiset kaksi yötä hotellissa. Vähän aikaa hänen piti vakuutella ettei pilaile, mutta lopulta purkauduttiin autosta ulos ja roudattiin kamat huoneisiin. Loppupäivään ja -iltaan kuului ainakin uima-altaassa lillumista, palaneen naaman epätoivoista meikkausyritystä, havaijilaista perinneruokaa, Never Have I Ever -peliä sekä ei-niin-onnistunutta Konan yöelämään tutustumista.

Huh aattelin että saisin nämä mahdutettua kahteen postaukseen ilman että tulee kilometrin pituista tekstiä, mutta enpä näköjään. Vielä siis kolmas osa luvassa...!