Maailman toisella puolen

Viikko on nyt täällä rapakon takana vietetty, joten ehkä on jo aikakin kertoilla vähän kuulumisia. Maanantaina starttasi siis matka suureen Amerikkaan Helsinki-Vantaan lentokentältä. Edelliset pari päivää olin jo hyvästellyt ihmisiä (ja kissoja) eikä nää viimeisimmätkään (en halua sanoa viimeiset, koska kuulostaa liian lopulliselta!) olleet yhtään sen helpompia. Siinä itkua tuhertaessa kuitenkin hymyilin koko ajan; tästä se nyt alkaa! Suomesta lähti miun lisäksi kaksi muuta tyttöä ja heidän kanssa sitten matkattiin koko matka Tukholman kautta New Yorkiin ja training schoolille.

Lentokoneen laskeuduttua kello oli paikallista aikaa 8 illalla, Suomen aikaan 3 yöllä. En ollut nukkunut ollenkaan, lukuunottamatta koko laskeutumista ja putkeen pääsyn odottelua, joten training schoolille päästessä uni maittoi kyllä. Training school oli... noh... mielenkiintoinen. Rakennus näytti ulkoa tosi hienolta, mutta sisältä se olikin sitten jotain aivan muuta. Ainakin majoitushuoneiden osalta. Myöskään kaikkien suosittelemat sandaalit eivät olleet suihkussa ollessa lainkaan turhat. 

Kaikki au pairit oli jaettu alueittain ryhmiin. Maryland-Virginia-akselille oli jälleen niin paljon au paireja, että ryhmiä oli kaksi. Itsehän satuin just siihen ryhmään, jossa 60% oli saksalaisia ja puhuivat keskenään saksaa, kaikki muut espanjankielisistä maista ja sitten minä. Yritäppä siinä sitten osallistua keskusteluun ja tutustua ihmisiin. 

Niin ja ruoka ai että, ruoka. Kaikki ovat aina valittaneet training schoolin ruokien paskuudesta laadusta, mutta jotenkin ajattelin, että kyllähän se pahakin ruoka alas menee. Kuinka väärässä voi ihminen ollakaan! Chicken wingsit oli niin rasvaisia, etteivät pysyneet käsissä, perunamuussi maistui kaikelle muulle kuin perunalle ja en edes uskalla arvailla, mitä lihapullat todellisuudessa olivat. Thank God ruokalassa oli myös salaattibaari, josta sitten söin vatsan täyteen joka päivä.

Vaikka tuo nyt saikin training schoolin kuulostamaan hirveältä, traumatisoivalta paikalta, ei miulle kuitenkaan jäänyt mitenkään paha maku suuhun. Hengailin Suomi-tyttöjen kanssa ja joka päivä oli oppitunteja melkeimpä kellon ympäri, joten ihan mukavaa se oli loppujen lopuksi. 

Torstaina oli ohjelmassa New York citytour, jonka miun hostit oli miulle tervetuliaislahjana kustantanut. Teen siitä ihan oman postauksen tässä joku päivä. Perjantaina sitten hyppäsin bussiin, jonka nokka suuntautui kohti Marylandia. Perillä odotti koko host-perhe kukkapuskan, ilmapallon ja jumalattoman kokoisen Suomen lipun kanssa. 

Oon nyt kotiutunut tänne host-perheeseen tosi hyvin. Tuun lasten kanssa hyvin toimeen ja vanhemmatkin on tosi mukavia ja heidän kanssaan on kiva jutella. Tää nuorempi tyttö on roikkunu miussa kiinni siitä asti kun saavuin ja äskenkin jouduin melkein väkisin sulkemaan oven sen nenän edestä kiinni, että sain vähän omaa rauhaa ennen nukkumaanmenoa. Viikonloppuna käytiin host-iskän kanssa ajelemassa autolla ympäri naapurustoa ja aika hyvin sekin meni, vaikka en ole tuollaista valtamerilaivaa tottunutkaan ajamaan. Vähän on vielä viikenteessä (stop-merkeissä) totuttelemista, mutta hyvin jo osaan kuskata tyttöjä leireille ja kauppaan ja mallille. Eilen maanantaina oli siis ensimmäinen virallinen työpäivä ja host-äiti oli mukana auttelemassa ja näyttämässä, miten kaikki toimii ja hoituu. Myös LCC (Local Childcare Coordinator) kävi eilen moikkaamassa ja kertomassa asioita ja katsomassa, että kaikki on lähtenyt hyvin käyntiin. Tänään olin sitten ekaa päivää ihan yksin ja melkoisen sulavasti sujui sekin. Liekkö johtunut siitä, että äiskä sanoi tytöille, että heidän pitää olla extra-kilttejä ja extra-auttavaisia vai olenko vaan hyvä tässä. Oon kyllä jo kuullut monta kertaa että oon "best au pair ever" muunmuassa siksi, koska toin heille Afrikan tähden ja oon sitä puoliväkisin joutunut pelaamaan sen kymmenen erää päivään.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Ajattelin viikonloppuna lähteä nuuskimaan vähän DC:tä ja katsomaan, mitä jännää sieltä löytyy. Pitäisi ehkä myös vähän rueta sosiaalisoitumaan ja etsimään muitakin kavereita kuin nää host-lapset. Kaikki aikanaan. Vielä ei ole ollut ollenkaan ikävä Suomeen!