Mikä miussa on vikana?

Nyt joudun taas pitkän ajan jälkeen kysymään tuota itseltäni. 17 matchia takana, eikä perhettä vieläkään. En vaan ymmärrä missä mättää. Onko heinäkuussa oikeasti niin paljon lähtijöitä, ettei perheitä ole tarpeeksi? Vai onko miun seurustelu muka joillekin ongelma? Vai enkö vain ole tarpeeksi pätevän ja hyvän oloinen? Perheillä riittää kiinnostusta korkeintaan siihen yhteen Skypettelyyn asti jos siihenkään. Oon melkein joka yö vahdannut uuden matchin tulemista ja se alkaa pikkuhiljaa turhauttamaan kun tietää jo melko varmasti, että sekään ei tule nappaamaan. Alkaa pikkuhiljaa syömään ihmistä tämä touhu. Oon jo puhuessani asiasta joutunut muuttamaan "kun lähden" muotoon "jos lähden". Entä jos miun haave jääkin toteutumatta enkä pääsekään lähtemään?

Tänäaamuna huomatessani, että jälleen yksi perhe oli poistunut profiilistani, pyörin reilun tunnin sängyssä ja mietin mitä varasuunnitelmia miulla on. Oon niidenkin suhteen aika umpikujassa. Lähdössä olen joka tapauksessa, mutta lähdenkö heti kun oikea perhe vain sattuu kohdalle sitten joskus marraskuun pimeinä iltoina vai siirränkö koko homman suosiolla ensi kesään? Entä missä asun? Kotoa haluaisin muuttaa pois Tampereelle, mutta Eemelin ja Samun kämpässä ei pahemmin ole tilaa enää kolmannelle. Hakisinko töitä vai eläisinkö vuoden sossun rahoilla? Ja entä jos päätänkin lähteä heti kun mahdollista? Eihän silloin olisi enää järkeä muuttaa mahdollisesti pariksi kuukaudeksi. Mutta ei kotonakaan hirveesti mitään ole. Mielessä kävi myös ottaa äkkilähtö Australiaan au pair -hommiin puoleksi vuodeksi.

Tästä päästään aasinsillalla näppärästi miun tulevaisuudensuunnitelmiin, joita ei ole. Hyväkin päivä on pilalla heti kun törmätään äidin kanssa johonkin tuttuun ja käydään suurinpiirtein tämä keskustelu:

Tuttu: No milläs luokalla sinä oot?

Minä: Abiluokalla eli just kirjotin.

T: Aijaa, no mitäs meinasit nyt lukion jälkeen?

M: En tiiä.

*Äiti katsoo merkitsevästi*

M: Niin tai no on ollu vähän suunnitelmissa Amerikkaan lähteä.

T: Vautsi! Mitä tekemään?

M: Au pairiksi.

T: No jokos siulla on perhe ja kaikki?

M: Ei oo vielä.

T: Minnekäs päin olit aatellu?

M: No en tiiä sitäkään vielä...

Eli jos tätä nyt lukee sukulaiset ynnä muut tutut, jotka on mm. tulossa miun ylioppilasjuhliin niin pliis, älkää pilatko miun päivää ja pakottako minuu käymään tuota keskustelua sen tuhannennen kerran! 

Ups and downs

Voin nyt tuleville au paireille ja ihan muillekkin sanoa tässä ja nyt, että tämä matching-prosessi on kyllä ihan perseestä! Ainakin miulla se on ollut vaan ylä- ja alamäkeä, innostumisia ja pettymyksiä ja pari kertaa on käynyt mielessä, että haluaako kukaan edes minua. Monelle perheelle olen itse laittanut viestiä, mutta monikaan ei ole vastannut. En pysy enää edes laskuissa mukana, mutta olen aika varma, että kahden käden sormet ei riitä laskemaan kaikkie matchien määrää, mitä miulla on ollut. En ymmärrä, miten joillain se final match on se kolmas tai neljäs, kun itse en ollut siinä vaiheessa edes puhunut kellekään perheelle.

Nyt viimeisen viikon aikana olen skypettänyt kahden perheen kanssa. Toinen oli New Yorkista ja heillä oli 2- ja 5-vuotiaat lapset. Tuo 2-vuotias vähän epäilytti, mutta olin silti valmis menemään perheeseen. Heitä ei kuitenkaan sitten skypettelyn jälkeen enää kiinnostanut ja sain jo samana päivänä matchin Chicagosta ja sovin heidän kanssaan skypen 10 minuutin varoitusajalla! Perhe oli super-mukava, teini-ikäiset lapset ja heillä oli 8 vuoden kokemus au paireista. Ensimmäinen perhe, jolla on koko perhe skypettelyssä mukana ja sain puhua myös heidän nykyisen suomalaisen au pairinsa kanssa. Lähettelimme vielä sähköpostia tuon au pairin kanssa ja hän sanoi, että miun tilanne näyttää aika hyvältä. Skypettelin poikien kanssa vielä seuraavana päivänä ja jäin odottelemaan vastausta. Olin jo innoissani lähdössä Chicagoon, kunnes he soittivat toissapäivänä ja kertoivat, että olivat valinneet toisen au pairin.

Nyt miut on matchattu jo uudelle perheelle, mutta vähän epäilyttää kun heilläkin on 2- ja 4-vuotiaat lapset. En tajua, miksi miulle matchataan tuollaisia perheitä, kun kokemusta miulla ei kuitenkaan löydy kuin kouluikäisistä. Olen nyt sopinut jo juttelevani skypessä tuon perheen kanssa joten katsotaan miltä he vaikuttavat. Pikkuhiljaa alkaa jo vähän pelottaa, että pääsenkö lähtemään ollenkaan. Lähtöön nyt olisi kuitenkin vain se kaksi kuukautta enää...