Los Angeles

Olin siis toissaviikonloppuna iskän kanssa Los Angelesissa. Majoituttiin hänen kaverinsa luona tunnin ajomatkan päästä keskustasta vierasmökissä jossa oli ihan oikea suomalainen sauna! Harmi vaan etten kerennyt siellä viikonlopun aikana käymään... Saavuttiin sinne siis perjantai-iltapäivänä eikä tehty silloin pahemmin muuta kuin käytiin syömässä Korealaista BBQ:ta läheisessä Kore-kaupungissa (?). Lauantaina lähdettiin sitten vuora-Mustangillamme tutkimaan tuota Enkelten Kaupunkia. Ajettltiin ympäri Beverly Hillsiä ja Hollywoodia ja käytiin kävelemässä Walk of Famella ja kattelemassa tähtiä ja Chinese Theatrea.

Siitä jatkettiin matkaa Santa Monicaan, jossa tuskaisen parkkipaikan etsimisen jälkeen syötiin ja vuokrattiin pyörät, joilla pyöräiltiin Venice Beachille.

Tuon pidemmälle en veteen mennyt, koska uskokaa tai älkää tuo vesi on iha hemmetin kylmää! Kalliojärvelläkin on lämpimämpää vettä (tietäjät tietää)!

Sunnuntaina halusin sitten nähdä tuon ikonisen Hollywood kyltin, joten ajettiin Griffith Parkiin ja ylös vuorelle Griffith Observatoriumille katselemaan noita kirjaimia.

Lähemmäksikin tuota kyllä pääsee, mutta sinne olisi pitänyt reippailla lenkkipolkuja pitkin eikä flip flopsit ja rajallinen aika olleet oikein hyvä yhtälö siihen hommaan. Lähdettiin vielä käymään Universal Studioilla tarkoituksena mennä ihan sisälle teemapuistoon asti, mutta lipputiskillä hinnat nähtyämme päätettiin suosiolla pyöriä vain tuossa city walkin puolella. Sain ainakin shoppailtua Harry Potter -krääsää, jotka silloin Orlandossa jäi rahan puutteen vuoksi hankkimatta. Huomatkaa kuvasta mielipiteeni puistosta ja Starbucksin smoothiesta.

Los Angeles nousi kyllä lempparikaupunkien listalla vähintään New Yorkin rinnalle. Olin kuullut siitä tosi paljon huonoa ja että se ei ole niin upea kuin kaikki olettaa, mutta miulle upposi kyllä ihan satasella! Kaikki ne kadut ja Beverly Hillsin talot, joita on ennen nähnyt vain telkkarissa ja Sunset Boulevardia avoautolla kruisaileminen oli kyllä niin paljon hienompaa itse koettuna. Ei sieltäkään olisi millään malttanut lähteä, mutta onneksi travel monthilla olisi suunnitelmissa mennä vielä uudemman kerran!

Au pairit oikeassa elämässä

Sain tuosta edellisestä postauksesta muutaman huolestuneen viestin ja kyseltiin vointia ja jaksamista. Lisäsin huomautuksen sinne tekstin perään, mutta heille, jotka eivät sitä nyt ole ehkä bonganneet niin ei miulla ole mikään hätä! Tuo teksti oli siis kirjoitettu iltamyöhälläväsyneenä ja, kuten alkuun kirjoitin, vailla minkäänlaista suunnitelmaa tai käsikirjoitusta. Tarkoituksena oli valittaa tälläisistä elämän turhanpäiväisistä asioista pitämällä kuitenkin kokonaiskuva positiivisena. Se positiivisuus jäi näemmä vähän taka-alalle. Tajusin samalla että en oo kyllä pahemmin täällä blogissa edes kertonut näistä au pairiuden huonoista puolista (joita riittää!) ja ehkä siksi lähipiirin reaktio oli mitä oli. Aattelin nyt siis vähän avata tätä au pairin elämää vähän enemmän ja varsinkin niitä huonoja puolia, ettei kukaan nyt oikeasti luule, että tää on pelkkää happyhappyjoyjoy:ta koko ajan.

Ensinnäkin tämä yleinen harhaluulo, että tänne tullaan reissailemaan ja bilettämään ja pitämään hauskaa uusien kansainvälisten kavereiden kanssa ja siinä sivussa hoidetaan vähän lapsia ja saadaan pari hunttia viikossa shoppailuun. Ei. Ei ei ei. Tänne tullaan ensisijaisesti TEKEMÄÄN TÖITÄ. Kyllä. Tää ei oo mikään vuoden kestävä lomareissu. Perheet on ottaneet au pairin tänne, koska he oikeesti tarvitsevat apua siinä lastenhoidossa. Parhaimmillaan niiden lasten kanssa täytyy viettää 45 tuntia viikossa eikä viikonloppuvapaatkaan ole aina taattu. Sun pitää siis oikeasti tykätä lapsista, jos au pairiksi meinaa lähteä. Niiden kanssa kuitenkin joutuu viettämään suurimman osan ajastaan. Toki tähän kuuluu myös noita ensiksi mainitsemiani juttuja, mutta ne  on kyllä niin pieni osa tätä perusarkea, että ne ykkösprioriteettina on turha tänne lähteä.

Tää toisten nurkissa asuminen on kans yksi asia, joka voi välillä ottaa pattiin. Erityisen vaikeaa tää on niille, jotka on jo kerenneet asumaan omillaan ennen tänne tuloa. Mutta ei tää kyllä ihan hirveän helppoa ole meille äidin helmasta lähteneillekään. Erilainen perhe, erilainen kulttuuri ja erilaiset tavat joiden kanssa täytyy oppia elämään. Toiset perheet asettavat au paireille hyvinkin tiukkoja rajoja kotiintuloajoista, auton käytöstä ja vieraista. Pitää ottaa myös huomioon, että kyseessä on aina lapsiperhe eli et voi kukkua yötä myöten ja luukuttaa musiikkia volat satasella, koska lasten täytyy saada nukkua. Vastaavasti varsinkin viikonloppuisin aamu-unisen aupparin uni usein katkeaa talosta kantautuviin elämisen ääniin. Vaikka sitä kuinka toitotetaan, että au pair on perheenjäsen, et silti voi lähteä sooloilemaan asumiseen liittyvissä asioissa vaan pitää tanssia aika pitkälti host-perheen pillin mukaan.

Toinen asia tähän asumiseen liittyen on se, että se työpaikka on samalla myös koti. Normaalistihan sitä työvuoron päättyessä laittaa pillit pussiin ja menee kotiin rentoutumaan eikä työjuttuja tarvitse murehtia kuin vasta seuraavana päivänä. Ei täällä. Täällä kun se työvuoro päättyy, olet jo kotona. Ainoa asia minkä nyt korkeintaan voit tehdä on siirtyä omaan huoneeseen ja ovi kiinni ulomaailmalta, mutta kuitenkin olet koko ajan sen työn ympäröimänä. Tuntuu, että olisi koko ajan töissä. Hankalaks tän tekee se, kun lapset tulee töiden loputtua kysymään, haluanko tehdä tai pelata jotain ja sydän itkee joka kerta verta kun mietit mielessäsi, kehtaatko sanoa, että työt on loppu eikä kiinnosta pätkän vertaa pelata, vai alistutko lapsen tahtoon ja kulutat vielä jo rajallisia voimavarojasi, ettei lapselle tulisi paha mieli. Eikö heru sympatiaa? Kuvitelkaa, että se teidän työnne, mikä ikinä nyt onkaan, seuraisi teitä 24/7 ja se olisi koko ajan mielessä ja vaanimassa joka nurkan takana. Ainoa keino irrottautua siitä on oikeasti lähteä konkreettisesti ulos talosta.

Ja vaikka sitä kuinka leikittäisi yhtä suurta perhettä, on au pair silti ensisijaisesti työntekijä. Ja vielä erittäin joustava sellainen. Kuka jää kotiin kun lapsi on sairas? Au pair. Kuka tekee ylitöitä, kun vanhemmat ovat jumissa liikenneruuhkassa? Au pair. Kuka hakee 15 minuutin varoitusajalla oksentavan lapsen koulusta, vaikka olisikin paljon parempaa tekemistä? No au pair. Ei siellä järjestöjen vaatimuksissa turhaan lue flexible. On nimittäin meikäläisenkin joustavuutta testattu useampaankin otteeseen.

Kaverin host-isä totesi myös au pairiuden olevan live-in birth control ja en vois kyllä olla enempää samaa mieltä! Voin sanoa, että tän vuoden jälkeen ei ihan vähään (tai vähän pidempäänkään) aikaan halua omia lapsia hommata. Heti alkuhuuman kaikotessa niistä hakemuksen mukaan ihanista, rakastavista, hyväkäytöksisistä ja viisaista lapsista puskee esiin se todellinen sisäinen lapsityranni itkupotkuraivareiden ja haistattelun siivittämänä. Ei riitä yhden käden sormet laskemaan kuinka monta kertaa olen tuon nuoremmankin "elämän pilannut". Joojoo lapset osaa ollakivoja ja niiden takiahan tänne tullaankin, mutta kyllä se lähes jokapäiväinen huutaminen ja kinaaminen alkaa pikkuhiljaa ottaa hermoon ja alkaa suunnittelemaan kidutuskammion rakentamista koko lapsikatraalle. Rispekti kaikille niille superihmisille, jotka jaksavat viettää host-lapsiensa kanssa aikaa työajan ulkopuolella täysin vapaaehtoisesti!

Niin ja onhan tässä nyt vielä mainittava ne hullut host-perheet, joita jokaisen kaverilla on. Milloin teetetään ylitöitä ja jätetään maksamattaja milloin nakitetaan koko talon siivoaminen au pairille. Kyllä, näitä valitettavasti löytyy. Joillekin se sopimusten sääntöjen noudattaminen on vain niin hirveän hankalaa ja kuvitellaan, että se au pair on lastenhoitajan lisäksi myös kokki, siivooja ja auton kuljettaja. Tässä vaiheessa onneksi LCC (pitäisi) tulla heristelemään sormea ja sanoa soo soo, mutta aina sekään ei tunnu tehoavan. Silloin jokainen itseään kunnioittava au pair hakeutuu rematchiin ja elää kaksi viikkoa kuin heikoilla jäillä jännittäen saako uuden perheen vai joutuuko palaamaan kotiin.

Mutta tosiaan, älkää nyt herranjumala kuvitelko, että tää työ on ihan hirveää ja lasken päiviä, milloin piina loppuu. Ei todellakaan. Tää on miun elämäni hienoin kokemus ja oon jo tähän mennessä nähnyt ja kokenut niin paljon kaikkea mistä ennen vain uneksin. Nimenomaan se on kaiken tuon yllämainitun arvoista ja teen tätä työtä tosi mielelläni. En voisi olla kiitollisempi mahtavasta host-perheestä, jotka ymmärtää myös meitä au paireja ja ovat puolestaan joustavia myös vastaan. Muutenkaan tän postauksen tarkoitus ei ollut pelotella ketään vaan ihan vaan tuoda esiin faktoja. Eli jos tosiaan oot noiden Ylen Au pair -sarjojen perusteella lähtemässä au pairiksi, niin suosittelen harkitsemaan vielä useampaan kertaan. Se sarja nyt kuitenkin on niin  kaukana todellisuudesta kuin suinkin voi olla. Tuosta sarjasta oli itseasiassa tarkoitus kirjoittaa ihan pidempääkin analyysiä, mutta Pihla kiteytti miunkin mielipiteet tosi hyvin, joten käykää lukemassa sieltä.

Kuvat The Aupair's Chronicles -facebook-sivulta.

Photos from The Aupair's Chronicles facebook page. Thank you Carla for making these!

Myöhäisillan ajatuksia

Kirjotin tämän siis eilen illalla, mutta netti päättikin lakata toimimasta, joten en saanut kuvia ladattua saatikka julkaistua, joten piti jättää tälle päivälle. PS. Tsekatkaas muuten uusi ulkoasu. Sain vihdoin aikaiseksi muokata se alusta asti ollut "väliaikainen" vähän siedettävämpään kuntoon.

Kello on yhdeksän illalla ja miulla ei oo tässä vaiheessa vielä mitään suunnitelmaa, mitä aion kirjoittaa. Asiaa on vaikka millä mitalla, mutta en oo saanu niitä vielä suunniteltua ja päässäni jäsenneltyä mitenkään. Välilyöntikin toimii vain vaihtelevasti ja joudun koko ajan korjailemaan. Kirjoitan, mitä päähän sattuu pälkähtämään ja katsotaan mitä tulee. Samaan syssyyn muutaman viikon takaisia kuvia New Yorkista, missä oltiin äitin ja Mikaelin kanssa.

Mistä voin alottaa? Täällä menee hyvin. Tai meni ainakin vielä joku aika sitten. Tai no menee vieläkin. Tää viikko tähän asti on vaan ollut täynnä kaikenlaista. Hyvästejä, omituista draamaa kaveriporukassa, jonka keskelle ei enää tässä iässä luulisi joutuvan, kipeitä lapsia ja kotipäiviä, ympäripyöreitä työvuoroja, äkkilähtöjä, tulevaisuuden, niin lähi- kuin pidemmän aikavälin suunnittelua sekä ajan rajallisuuden pohtimista. Ja nyt on tosiaan vasta keskiviikko.

Avin lähti tänään takaisin Suomeen. Jännää miten muutamassa kuukaudessa jostain ihmisestä voi tulla niin läheinen ja tärkeä. Ei oo enää suomikaveria siinä 10 minuutin päässä. Muutenkin on nyt tässä lähipiirissä jotain meneillään. Itse en tapani mukaan oo millään tapaa osallisena, enkä aio sellaiseksi tullakaan. En oo ikinä oikein perustanut tuollaisesta draamailusta. 

Omakin lähtö alkaa olla pikkuhiljaa lähellä. Vajaa sata päivää viimeiseen työpäivään. Eihän se oo kun kolmisen kuukautta. Isot tantat järjestöllä ovat tykittäneet viestiä oikein urakalla. Ensin kysyivät tahdonko extendata. Pienen pohdiskelun ja juu-ei-arpomisen jälkeen vastasin kieltävästi. Nyt muistuteellaan että lentolippuja pitäisi jo kysellä eikä miulla oo vielä minkään valtakunnan suunnitelmaa, minä päivänä aion olla lähdössä. Travel month -suunnitelmat on ihan auki, joten en tiiä haluunko lentää kotiin heinäkuun lopussa. elokuun alussa vai elokuun puolivälissä. Eilen kuitenkin sain tietää, että Ineksellä on lomaviikko samaan aikaan ja hänestä saisin mahdollisesti reissukaverin. 

Maanantaina sain puhelun iskältä ja kysyi haluanko lähteä käymään Kaliforniassa. Ollaan sit ens viikon perjantaina lähdössä käymään Los Angelesissa. Kyllä käy. Muutakin kivaa tulossa näiden viimeisen muutaman kuukauden sisään. Havaijin reissu ensi kuussa ja kesäkuussa sitten Kanada ja Niagara Falls. Niin ja tietysti se travel month.

Diagnosoin itseltäni juuri bentsoyyliperoksidiallergian. Naama on tulessa, kiitos Targetin halpis Proactivin, joka tuota, mm. EU:ssa kiellettyä ainetta sisälsi. Ei huvittais mennä ostamaan uusia naamanpesuaineita kun ei oikein ole rahaa. Palkkaa saan vasta ensi viikolla ja verotkin pitäisi maksaa. En ees tiiä miten se toimii. Tarviin myös uudet farkut kun vanhat on rikki. Mut ei oo rahaa. Travel monthillekin pitäisi säästää ja alkaa jo ostelemaan ja varailemaan kaikkea. Ei se parisataa viikossa olekaan niin iso raha, jos mielii matkustella ja tehdä muutakin kivaa täällä. 

Ärsyttää myös se kun oon jo syöny melkein kaikki karkit, mitä suomivieraat toi mukanaan. Ja maksamakkaran. Pakkasessa on vielä pussillinen ruisleipää, mutta ei maksamakkaraa. (Isi tuo lisää!) Onneksi on vielä karjalanpiirakoita loppuajaksi. Kiitos mummi niistä! Ja toinen mummi lanttukukosta! Yhdeksän kuukauden kohdalla alkaa tosiaan vähän nyppimään tämä jenkkiruoka. Paitsi Chipotle. Chipotle is love, Chipotle is life.

Ärsyttää tosi moni asia, mutta silti täällä on vieläkin ihan sika kivaa. Totuus iski vasten kasvoja kun tajusin, että täältä pitää kohta lähteä pois. Takaisin Suomeen. Ei. Tuntuu kuin vasta olisin tullut. Oon odottanut kotiinpaluuta jo pitkään ja laskenut päiviä, mutta toisaalta tuntuu, ettei täältä tahtoisi lähteä ollenkaan. Jos ei kotona odottaisi mikään, varmaan jäisinkin. Tai ehkä en. On tää au pairius loppujenlopuksi aika puuduttavaa. On kiva palata Suomeen, mutta silti haikeaa kun pitää jättää jokin asia lopullisesti taakseen. Pitää nauttia näistä viimeisistä kuukausista. Kesä on tulossa ja se tekee onneksi kaikesta vielä vähän kivempaa.

Tässä vielä loppuun Mikael ja muurahaiskarhu.

Edit: Moni tuli tän postauksen jälkeen huolissaan kyselemään miten miulla menee ja onko kaikki hyvin. On! Kaikki on tosi hyvin. Tää oli tosiaan kirjoitettu puoliunessa juuri ennen nukkumaanmenoa ja tasan sitä mitä päähän sattui sillä hetkellä pälkähtämään. Yritin valittaa asioista pitämällä kokonaiskuvan kuitenkin positiivisena, mutta se ei tainnutkaan mennä ihan niin kuin suunnittelin. Kaikki kuitenkin on hyvin eikä oo mitää syytä huolehtia miusta!