Lumi

Etin kyllä kohta jostain puukon ja alan raaputtaa seinään tukkimiehen kirjanpitoa. Pitkällä matikalla laskettuna neljäs päivä neljän seinän sisällä. Koulut on kiinni, kaupat on kiinni, bussit, junat eikä metrot kulje eikä kukaan muutenkaan liiku yhtään minnekään. Ja kaiken tämän takana on luonnonilmiö nimeltä lumi. Kyllä, lumi. Se valkoinen höttö, jota sataa taivaalta joka vuosi talvisaikaan niin Suomessa, kuin täällä Amerikassakin. Tännekin tulee talvi joka vuosi. Jostain aivan käsittämättömästä syystä nää jenkit ei vaan oikeen handlaa tätä talvea! Keskiviikkona tulivat nuo ensimmäiset pikkuhiutaleet ja eikö samantien seuraavan koulupäivän alkua myöhästetty kahdella tunnilla "due to emergency weather conditions". Samalla alettiin jo valmistautua tähän Jonas-myrskyyn, joka on näköjään huomioitu myös siellä Suomessa. Radiossa kerrottiin jo selviytymisohjeita ja kauppojen hyllyt tyhjenivät leivästä. Perjantaina koulut olivatkin jo kokonaan kiinni ja koko itärannikko pysähdyksissä.

Tuo määrä lunta tuli siis perjaintai-iltapäivänä, jolloin suurimmaksi osaksi katsottiin leffoja koko päivä ja käytiin illemmasta laskemassa mäkeä. Lauantaiaamuna takapihalla odotti, sanotaanko kotoisa näky.

Eihän tuossa lumessa sinällään mitään. Saatiin vihdoin se winter wonderland, jota oon joulukuusta asti odottanut, mutta totuus iski sitten aika rajusti vasten kasvoja, kun pistin nenäni ulos ovesta.

Lauantain vietin aika pitkälti sisätiloissa, sillä lapsiakin kiinnosti enemmän Minecraft kuin pulkkamäki. Sunnuntaina miulla ois ollu ensimmäinen Niagara Falls -kurssin tunti, mutta kuten arvata saattaa, se oli lumen takia peruttu. Saimme kuitenkin tuntitehtävät kotona tehtäväksi ja niissä meni valehtelematta koko päivä.

Tänään palasin taas sorvin ääreen ylläripylläri snow dayn merkeissä. Käytettiin se kuitenkin joltain osin luovasti, sillä lämpötila oli noussut ja lumi oli sen verran nuoskaa, että pystyttiin rakentamaan lumiukko! Ristittiin se Snowy the Frostmaniksi, koska Frosty the Snowman on tunnetusti jo otettu. Lähdettiin sitten laskemaan mäkeä naapureille, jotka olivat rakentaneet rinteen etupihalta takapihalle ja jota oli oikeesti tosi hauska laskea! Tai no se mitä laskettiin, koska Minecraft houkutteli taas sisätiloissa ja sitä näpläiltiinkin pari tuntia.

Huomenna luvassa taas lumipäivä eli taas yksi täysi työpäivä miulle. Meidän tietä ei siis ole vieläkään aurattu, joten saa nähdä aika paljon vaivaa, jos jonnekin mielii lähteä. Hyvä Amerikka, hyvä.

Florida part 3: Tampa & NHL

Ehkä aika jo kirjoittaa tän Florida-seikkailun viimeinen osa, koska onhan siitäkin reissusta kohta kolme viikkoa. Lauantaiaamu valkeni siis Orlandossa ja meidän piti luovuttaa huone jo kymmeneltä. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin uberilla aamupalalle Ihopiin, koska bussimme lähtisi vasta iltapäivän puolella. Oltiin varmaan suht hassu näky, kun painelimme matkatavaroidemme kanssa täpötäyteen ravintolaan. Saatiin kuitenkin pöytä ja tavaratkin piilotettua pöydän alle, mahdollisimman poissa tieltä ja päästiin vetämään navat täyteen pannaria.

Otettiin taas uber bussiasemalle, jossa nousimme Tampaan menevään bussiin. Bussi tosin oli puoli tuntia myöhässä yhden matkustajan säätämisen takia, mutta meillä ei onneksi ollut niin kiire aikataulu (toisin kuin nähtävästi eräällä naishenkilöllä, joka niksarageissaan valitti joka asiasta). Tampan päässä saatiin kyllä lievästi sanottuna jännitystä elämään, kun bussiasema näytti olevan ei-niin-hyvällä alueella ja aseman ulkopuolella norkoilevista ihmisistä muutama oli selvästi vetänyt muutakin kuin pulkkaa. Uber kuskimme tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti ja luulimme olevamme turvassa, mutta miten väärässä sitä voikaan ihminen olla. Juuri kun olimme päivitelleet takapenkiltä puuttuvien niskatukien perään ja keskuselleet liikenneonnettomuuksista, Sohvi huomasi, että meidänkään kuskilla ei taida olla silmät ihan auki. Siinä sitten ikuisuudelta tuntuvan hetken tuijottelimme toisiimme ja mietimme, mitä voimme tehdä. Oltiin kuitenkin highwaylla ja vauhtiakin oli sen verran, että jos johonkin törmättäisi, ei meistä olisi jäljellä kuin neljä rusinaa. Sandra rohkeana etupenkillä uskalsi kysyä kuskin vointia. Ei reaktiota. Kauhistuneita katseita keskenämme. Uusi kysymys: milloin ollaan perillä. Kuski havahtuu ja pyytää toistamaan. Huokaistiin helpotuksesta. Kuski oli saatu hereille eikä matkaakaan ollut paljoa jäljellä. Muutama hullu kaistanvaihdos vielä mahtui matkaan ja polvet tutisten noustiin autosta ja kipitettiin hotellin aulaan turvaan. (Sohvi halusi, että kirjoitan tästä dramaattisen. Toivottavasti onnistuin)

Meidän ei siis alunperin ollut tarkoitusta ottaa hotellia Tampassa, mutta päätettiin kuitenkin edellisenä iltana varata lentokenttähotelli, että päästään laittautumaan rauhassaja jättämään tavarat sinne säilöön. Laittauduttiin enemmän tai vähemmän pikaisesti ja lähdettiin Chipotleen syömään (kuinkahan mones kerta tälläkin reissulla). Aikataulutettiin vähän väärin ja tuli jo kiire tilata uberia ja kurvata Amalie Arenalle, jossa odotti tämä:

Lähdettiin kattomaan ihan oikeeta änäriä! Sohvin Mikko Koivu -obsession myötä kannatettiin kaikki vierasjoukkue Minnesotaa. Kukaan ei tosin ollut kertonut, että tampan värit ovat sininen ja valkoinen...

Piti heittää tuo paita päältä pois, ettei kukaan vahingossakaan luule, että kannatan Tampaa. Oltiin siis tosiaan vähän myöhässä eikä nähty pelin avausta, mutta ei peliä ollut mennyt kuin minuutti-pari. Eka erä oli vähän laiskan puoleinen ja alkoi vähän huonosti Minnesotaa ajatellen. Suomea ajatellen kuitenkin hyvin, kun Valtteri Filppula laukoi avausmaalin Tampalle. 

Kyllä se peli siitä koveni ja saatiin tyttöjen kanssa "Suomi perkele":ttä, Mikkoa ja Mikaelia huutamalla kannustettua Minnesota rankkareille asti. Ei muuten oltu ainoat suomalaiset vaan joku välillä vastasi meidän huutoihin. Oli muuten raskasta olla vierasjoukkueen kannattaja, kun piti huutaa ja kannustaa kahta kovemmin, varsinkin kun tuohon amerikkalaiseen urheilukulttuuriin kuuluu hyvin vahvasti vastajoukkueelle buuaaminen. Erityisen pahalta tuntui rankkaria laukoneelle Mikko Koivulle buuaaminen, ja torjunnan jälkeinen hurraaminen. Tampa siis lopulta vei rankkareilla ja me jäimme nuolemaan näppejämme. Koitettiin vielä pelin jälkeen löytää takaovea, jos vaikka oltais päästy moikkaamaan Minnesotan pelaajia, mutta löydettiin vaan joukko Tampan kannattajia odottamassa kotijoukkueen pelaajia. Yksi faneista tiesi kertoa, että Minnesota oli jo lähtenyt bussilla hotellille eikä Filppulakaan ikinä tule faneja tervehtimään, joten meillä ei ollut syytä jäädä sinne enää norkoilemaan.

Hotellille päästyämme ei suinkaan käyty nukkumaan, koska lento kotiin lähti jo aamuviideltä ja olimme tilanneet kuljetuksen kentälle kolmeksi tai puoli neljäksi en muista. Alettiin siinä silmät ristissä tekemään kirjanpitoa veloista, joita oli kaikille kertynyt, koska kaikilta oli vuorotellen loppuneet rahat. Siinä menikin aikalailla loppuyö, kunnes oli aika siirtyä lentokentälle ja takaisin kotiin menevään koneeseen. Nukahdin tasan sillä sekunnilla kun olin istunut penkkiin ja saanut turvavyön kiinni ja heräsin vasta kun oltiin laskeuduttu Baltimoreen. Voin sanoa, että oli tuskaista tulla Floridan lämmöstä takaisin, kun elohopea näytti täällä nollaa celsiusta! Sain pidettyy itteni hereillä kotimatkan ajan ja kotona kaaduin aikalailla samantien sänkyyn ja vedin unta loppupäivän.

Oli siis aikamoinen reissu eikä aina tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki nää seikkailut vaan naurattaa. Pari tärkeää opetusta kuitenkin sain ja haluun ne nyt jakaa kaikille:

1. Älä tingi hotellin sijainnista

2. Kerro matkabudjetti aina kolmella

3. Pidä aina toinen pankkikortti varalta mukana

Näihin kuviin ja näihin opetuksiin päätän Florida-trilogian. Nyt voisi olla hyvä hetki tyhjentää myös tuo reissussa mukana ollut matkalaukku...

Puoliväli ja My Day -video

Arvatkaas mitä. Oon ollu täällä jo puoli vuotta! Au paireilua on nyt enemmän takana kuin edessä ja lasken päiviä taaksepäin. Tuntuu ihan hullulta kun miettii taaksepäin, miten nopeesti aika on mennyt. Ei se vuosi loppujenlopuksi olekaan niin pitkä aika. Käyn tässä pääni sisässä pienimuotoista kriisiä, kun tuntuu että aika loppuu kesken enkä haluaisi lähteä koskaan, kun taas toisaalta en malta odottaa että pääsen takaisin koti-Suomeen. Lohdutan itteeni sillä, että vielä on onneksi paljon aikaa ja paljon kaikkea kivaa tapahtumassa ja se kotiinpaluu odottaa siellä kuitenkin lähempänä kuin arvaakaan.

Aattelin, että haluan tehdä jotain kivaa spesiaalia tänne blogiin näin puolen vuoden kunniaksi. En keksinyt mitään kivaa erikoispostausta, mutta ajatus videosta rupesi houkuttelemaan. En kuitenkaan tuntenut olevani tarpeeksi luonteva mihinkään vlogi-tyyppiseen sepostusvideoon, joten aattelin että tälläinen My Day voisi olla helppo ja kiva. Kolmen päivän projektihan tästä kuitenkin tuli. Torstain kuvasin, perjantain editoin ja koko lauantain latasin pätkää Youtubeen. Ärsyttää vieläkin, kun koneelle tallentaessa tuosta alusta meni tuo ääni ihan vituralleen, mutta tallennusprosessi oli jo vienyt monta tuntia, joten en enää jaksanut tehdä sitä uudestaan, joten ignoorataan se!

Tässä siis pätkä, joka sisältää muunmuassa autolla ajoa, meikäläisen meikkausrutiinin, aivastuksen, paljon käveleviä jalkoja ja tälläistä normaalia au pairin arkea puristettuna (kaksinkertaisella nopeudella) kuuteen minuuttiin:

Florida part 2: Orlando & Wizarding World of Harry Potter

Potterhead kun olen, niin miulle koko tän reissun kohokohta oli ehdottomasti tää Orlandon pysähdys ja Harry Potter -teemapuisto. Orlandoon saavuttiin siis aamupäivällä selät bussin penkeillä nukkumisen jäljiltä kipeinä. Hotellilla oltiin taas jo aikaisin, mutta onneksemme meidän huone saatiin juuri siivottua, joten päästiin sinne valmistautumaan ja peittämään väsymyksen jäljet naamoistamme. Tällä kertaa huone oli tosi kiva ja harmitti, kun ei saatu viettää siellä enemmän aikaa kuin yksi yö! Siellä aikamme laiteltuamme, vedettiin red bullit huiviin ja otettiin uber kohti Universal Studioita.

Universal Studiothan on siis yksi mielettömän suuri puisto, mikä käsittää monta pienempää osiota. Meillä oli liput vain Harry Potteriin, joka oli sekin kaksiosainen. Ensimmäisenä mentiin Tylyahoon ja voin sanoa, että pienenä shokkina tuli, miten hieno se oikeasti oli! Pieni sisäinen fangirlini itki sisäisesti ja tuijotin vain suu auki ja ihmettelin sitä kaikkea. Kuvat ei tosiaan kerro sitä, miten upea se todellisuudessa oli, mutta oon vieläkin ihan sanaton, joten ne ehkä kuitenkin puhuu paremmin kuin minä.

Aikamme pyörittyämme menimme Tylyahon juna-asemalle ja siirryimme junan kyydissä puiston toiseen osaan eli Viistokujalle. Ja juna tarkoittaa siis tuota Tylypahkan pikajunaa. Sekin oli tehty juuri niin kuin elokuvissa käytäviä ja loosseja myöten. Ikkunoista näkyi oikeiden maisemien sijaan videolla matka Tylyahosta King's Crossille. Siitä ei saanut kuvia ottaa, mutta sain napattua pari kuvaa itse junasta.

King's Crossin ulkopuolelle oli rakennettu oikeasti pala Lontoota puhelinkoppia, metrotunnelin sisäänkäyntiä ja Englanti-krääsäkojua myöten. Oli siellä myös Poimittaislinja-bussi ja Kalmanhanaukion talot. Hauskaa oli myös se yksityiskohta, että kaikki puiston työntekijät olivat brittejä tai sitten vaan taisivat brittiaksentin täydellisesti. Käytiin tässä vaiheessa syömässä aivan liian kalliit burgerit, joiden jälkeen lähdettiin etsimään Vuotavaa Noidankattilaa, josta päästäisiin Viistokujalle. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, vaan Viistokujalle piti mennä King's Crossin kautta. Noh, annettakoon tämän kerran anteeksi, koska reaktio sisäänkäynnistä kulkiessa oli suurinpiirtein sama kuin Tylyahoon saapuessa.

Tuolla oli oikeasti tosi paljon ostettavaa! Ollivandersilta sai taikasauvoja, Madam Malkinista kaapuja, Weasleyn kaksosten puodista pilailutarviketta ja tuolla Irvetan rahanvaihdossa pystyi vaihtaa jästirahaa velhorahaksi. Viime postauksessa kuitenkin kerroin jo tuosta rahatilanteesta niin... Niin...

Viistokujalla käytiin vielä lopuksi ajamassa Escape from Gringotts -vuoristoradassa (paras, missä oon ikinä ollut!) jonka jälkeen lähdettiin junalla takaisin Tylyahoon käymään läpi siellä olevat vuoristoradat. En voi muuta sanoa, kuin että oli todellakin 45 minuutin jonottamisen arvoista! Ja nuo siis ovat näiden puistojen mittakaavassa lyhyitä jonoja. Yhteenkin jonottaessa ei edes tullut tylsää tai mitään, koska samalla kuljettiin ympäri Tylypahkaa. Pimeä oli kerennyt jo tulla ja Tylyaho ja valaistu Tylypahka oli aivan uskomattoman kaunis.

Eihän tuolta olisi millään halunnut lähteä pois, mutta jalat alkoivat olla jo kävelystä kuolleet ja juttujenkin taso oli jo väsymyksestä johtuen vessahuumorin puolella, joten jätettiin Tylypahka ja Tylyaho taaksemme ja suunnistettiin kohti hotellia.

Kyllä oli ihan täysin sen 150 dollarin arvoista, jota tuosta sai pulittaa. Pikku-Annakin, joka ei silloin 11-vuotiaana saanut kirjettä Tylypahkaa, pääsee vihdoin kokemaan tuon maailman ihan lähietäisyydeltä. Hienoa työtä Universal! Näkemiin, ei hyvästi.